[framed_box width=”300px” textColor=”#3520e2″ rounded=”true” align=”right”]Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin[/framed_box]



Olemme viime vuosikymmeninä nähneet kuinka neuvoton länsimainen demokratia on pakolaisongelman edessä. Vielä muutama vuosi sitten EU ja muut demokraattisen blokin muodostamat maat korostivat yhteisiä arvojaan ja poliitikot ilmaisivat pyrkimyksensä vahvistaa kansalaisten luottamusta päättäjiin pitämällä kiinni arvoista, jotka kaikki tunnustavat. Maahanmuuttajista ja kulttuurien sekoittumisesta huolimatta länsimaiset yhteiskunnat olivat hyvin homogeenisia väestönsä, arvojensa ja yhteiskuntajärjestelmänsä näkökulmasta.

Hallitsematon maahanmuutto on muuttanut väestön hyvin heterogeeniseksi. Ei pelkästään etnisyyden ja perimän näkökulmasta, vaan myös kansalaistaitojen, henkilökohtaisten valmiuksien ja päämäärien ja arvojen näkökulmasta. Länsimaat joutuvat joka tasolla kohtaamaan kehitysmaiden ongelmat arkipäivässään.

On nurinkurista, että samaan aikaan kun päättäjät korostavat monimuotoisuuden tärkeyttä ja suvaitsevaisuutta he hallitsevat kansoja kuin ne olisivat yhtenäistä massaa. On kuitenkin selvä, että ihmisten auttaminen edellyttää tutustumista heidän taustoihinsa, valmiuksiinsa ja henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä. Näyttää kuitenkin siltä, että päättäjät ovat yhä enemmän valmiita tinkimään yhteisistä arvoista, joihin länsimaisten demokratioiden menestys perustuu.

Kansalaisoikeuksia rajoitetaan ja mielenilmaukset ja sananvapaus muuttuvat päättäjien mielessä ”vihapuheeksi” kun joku saattaa puheista loukkaantua. Itse olen sitä mieltä, että kukaan terveen itsetunnon omaava ihminen ei loukkaannu toisten mielipiteistä.

Mielestäni se, että niin moni ihminen loukkaantuu muiden mielipiteistä viittaa heidän heikkoon itsetuntoonsa ja siihen, että he eivät ihmisinä ole kasvaneet täyteen vastuuseen itsestään ja toisista. He ovat uhka kaikkien ihmisten demokraattisten oikeuksien toteutumiselle. Paras yhteiskuntajärjestys tällaisille ihmisille olisi sivistynyt diktatuuri.

Kun puhumme diktatuurista olemme tottuneet mieltämään sen yksinvaltaisena järjestelmänä, jossa valtaapitävä eliitti asettaa tiukat rajat ja sanee hallintoalamaisille, miten heidän tulee elää, mikä on sallittua ja mikä ei sallittua. Olemme tottuneet ajattelemaan, että diktatuurissa kaikki yksilöllisyys on kielletty, eivätkä ihmiset saa edes ajatella itse.

Sivistynyt diktatuuri on kuitenkin kaikkea muuta kuin tukahduttava diktatuuri. Se on samalla pluralistinen demokratia, ja itse asiassa jokainen vastuunsa tunteva vanhempi myös länsimaissa käyttää sitä kasvattaessaan lapsistaan itsenäisiä demokraattisen yhteiskunnan jäseniä. Sivistynyt diktatuuri kuuluu useimpien lapsiperheiden arkeen niin kiinteästi, ettei kukaan edes miellä sitä diktatuuriksi.

Me kaikki tunnemme ”Supernanny” Jo Frostin, joka on tuonut ”lain ja järjestyksen” moneen kaoottiseen perheeseen. Hänen toimintatapansa ovat sivistyneen diktatuurin puhtain muoto. Tarkoitus ei ole suinkaan tukahduttaa ihmisten yksilöllisyyttä, vaan turvata kaikille hyvä toimintaympäristö ja kaikkien oikeudet niin, että ihmiset voivat toimia rakentavasti yhteistyössä keskenään.

Sivistynyt diktatuuri valtiomuotona

Vaikka diktatuuri kuuluu oleellisena osana länsimaalaisen arkeen, valtioiden harjoittamaa diktatuuria vastustetaan henkeen ja vereen. Kuitenkin valtio olemme me, sen kansalaiset ja valtiojohdon tehtävä on turvata kaikille hyvä toimintaympäristö ja kaikkien oikeudet niin, että ihmiset voivat toimia rakentavasti yhteistyössä keskenään. Tässä suhteessa valtion tehtävä ei poikkea ollenkaan vanhempien tehtävästä.

Kiinaa syytettiin 25 vuotta sitten diktaattorin otteistaan ja kansan alistamisesta sen tukahdutettua Tiananmenin mielenosoitukset. Viime vuosikymmeninä Kiina on osoittanut, että länsimaiden syytökset kansan systemaattisesta alistamisesta ovat perusteettomia.

Kiina on noussut maailman johtavaksi talousmahdiksi, eikä nousu pidä yksistään sisällään talouden, tieteen ja tekniikan kehitystä. Vuonna 1949, kun Kiinan Kansantasavalta perustettiin, maassa ei ollut minkäänlaista nykyaikaisen järjestäytyneen yhteiskunnan edellyttämää oikeuslaitosta ja koko maassa oli n. 1000 juristia. Tästä näkökulmasta Kiinan nousu on vertaansa vailla.

Kiinan hallitus on määrätietoisesti johtanut heterogeenista miljardikansaansa. Se on omaksunut länsimaista vain sen, minkä on katsonut olevan kansalle hyödyksi ja vaikuttaa suotuisasti maan kehitykseen. Huolimatta kansalaisten äärettömän suurista eroista henkilökohtaisessa kehityksessä, Kiinan johto on onnistunut pitämään asiat jotakuinkin tasapainossa niin, että kehitys hyödyttää kaikkia.

Kiinan talousuudistusten ja yhteiskunnan nykyaikaistamisen pääarkkitehtina pidetään Deng Xiaopingiä. Toisin kuin Mao Zedong ja muut kovan linjan kommunistit, jotka torjuivat kaiken länsimaisen hapatuksen, Deng Xiaoping’illä oli asiaan hyvin käytännönläheinen näkökulma. Hän sanoi: ”On yhdentekevää, onko kissa musta vai valkoinen. Kun se pyydystää hiiriä se on hyvä kissa.”

Yksi maa, kaksi järjestelmää

Henkilökohtaisesti Deng Xiaoping oli sitä mieltä, että Mao Zedongin pyrkimykset olivat pääosin hyviä. Huolimatta siitä, että Kiina harjoittaa osin kovempaa kapitalismia kuin monet länsimaat, Kiina säilytti n. 70 % kommunistisesta perinnöstään tarkoituksenaan luoda ”sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä”, mikä kaiketi tarkoittaa sosialismia, joka vastaa maan tarpeisiin. Deng korosti, että sosialismi ei ole jaettua köyhyyttä.

Kiinan talousuudistusten ja yhteiskunnan nykyaikaistamisen läpiviemisessä on ollut suuri merkitys erityistalousalueilla, jotka ovat mahdollistaneet käytäntöjen hallitun kokeilun rajoitetulla alueella. Samaa mallia on nyt ehdotettu hallitsemattoman maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseksi.

Maailmanpankin pääekonomisti Paul Romer ehdottaa, että Ruotsi voisi lähestyä maahanmuuton ongelmia perustamalla pakolaisille erityisiä alueita, joissa he voisivat elää ja ansaita elantonsa olematta ruotsalaisen veronmaksajan rasitteena.

Ajatus on hyvä, mutta nämä alueet pitäisi lähtökohtaisesti suunnitella sellaisiksi, joissa kaikkien asukkaiden oikeudet turvataan tehostetuilla turvatoimilla. Jokaisen koulutus- ja integraatiopyrkimykset pitäisi olla valtion erityisessä suojeluksessa. Mitkään uskonnolliset tai kulttuuriset käytännöt ja traditiot eivät saisi nousta universaalien ihmisoikeuksien yläpuolelle.

Aivan ensimmäiseksi länsimaiden tulisi turvapaikanhakijoita koskien ottaa käytäntöön yhden lapsen politiikka. Yhtäältä se helpottaisi integraatiopyrkimyksiä ja toiseksi se lopettaisi muslimimaahanmuuttajien määrättömän lisääntymisen kantaväestön kustannuksella.

Se, että länsimaalaiset eivät lisäänny samassa tahdissa kuin maahanmuuttajat ei suinkaan johdu siitä, että Jumala olisi langettanut heidän päälleen jonkun kirouksen, kuten monissa yhteyksissä ihmiset tuntuvat ajattelevan. Syy on yksinkertaisesti se, että länsimaalaiset ovat sisäistäneet käytännön, että vanhemmat maksavat itse lastensa aiheuttamat kulut.Tämä on pääasiallinen käytäntö myös Pohjoismaissa, vaikka valtioiden antamat sosiaaliavustukset ovat runsaita verrattuna moniin muihin maihin.

Ihmiset, jotka ymmärtävät demokratian ja vapauden merkityksen kestävän kehityksen kannalta tulisi tiedostaa vastuunsa ja lähestyä ihmisoikeuksia niiden edellyttämien velvollisuuksien ja sitoumusten näkökulmasta. Sillä loppujen lopuksi haluamme kaikkien kansakuntien vaurastuvan niin, että ihmiset kukoistavat. Se on kestävän kehityksen edellytys.

Videot:

Barbara O’Neill: The Laws of the Mind

Supernanny Jo Frost: The Chapman Family

Supernanny Jo Frost: The Tafoya Family

Supernanny Jo Frost: The Amouri Family