Tekstissäni ”Esimakua tulevasta” kirjoitin, että löysin kestävän pohjan elämälleni yli 30 vuotta sitten vanhan itämaisen hymnin sanoissa. Olen iloinen, että voin nyt rinta rottingilla katsella mennyttä ja sanoa, että näin kaikki tapahtui. Minulla ei kuitenkaan ollut harmainta aavistusta, mitä minulle tapahtui kun olin tapahtumien keskiössä. En ollut edes tietoinen, mitä ajattelin. Kaikki tapahtui alitajuisesti, mutta uudet havaintoni aiheuttivat mielessäni täydellisen kaaoksen. Tiesin vain, että minulla oli todella paha olla.
En ole saanut uskonnollista kasvatusta ja olin ajatusteni kanssa aivan yksin. Vanhempani olivat kuolleet lähes 10 vuotta aikaisemmin, eikä minulla ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhua ajatuksistani.
Rhonda Byrnen vetovoiman lakia käsittelevässä Secret-elokuvassa oli tarina, joka vaikutti minuun syvästi: John Assaraf kertoo, että hän alkoi vuonna 1995 koota visualisointitauluja, joihin hän kiinnitti kuvia tavaroista ja tavoitteista, joita hän halusi saavuttaa ja sisäisti ne ajatuksissaan omaan kokemusmaailmaansa. Joka päivä kahden vuoden ajan hän mietiskeli taulujen äärellä ja uskoi ajatustensa vetävän puoleensa haluamansa asiat.
Viiden vuoden kuluttua hän osti talon ja haetutti vanhat huonekalunsa ja visualisointitaulunsa varastosta, jossa ne olivat olleet laatikoissa koskemattomina viiden vuoden ajan. Ottaessaan esille visualisointitaulunsa hän oli aivan äimänä, sillä yhdessä taulussa oli kuva talosta, jonka hän oli juuri hankkinut.
Nähtyäni Secret-elokuvan tämä tarina alkoi pyöriä mielessäni jatkuvasti. Yllätin itseni yhä uudelleen mietiskelemästä sen tapahtumakulkua. Mieleni oli alkanut tulkita vammautumiseni jälkeen kirjoittamiani tekstejä ja sovittaa niitä tarinaan. Jollakin tasolla minun on täytynyt olla täysin tietoinen kaikesta tapahtuneesta 33 vuotta sitten, sillä kirjoittamani tekstit ilmensivät havaintojani, vaikka en niitä itse silloin ymmärtänyt. Minulla oli vain tunne, että en voinut rakentaa mitään perustuen tämän maailman arvoihin.
Aloin ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut:
universumi yksinkertaisesti vastasi ajatuksiini ja toimitti minulle hymnin sanoissa kestävän pohjan elämälleni.
Fyysinen vammautuminen itsessään oli järisyttävä muutos, mutta vähintään yhtä järisyttävä oli kokemukseni, että läheiseni, joita olin pitänyt ystävinäni antoivat minun kuulla kunniani: olin heidän mielestään ylimielinen, muita halveksuva turhamaisuuden ruumiillistuma. Sairauteni oli juuri sitä, mitä ansaitsin.
Kyselin itseltäni, miten oli mahdollista, että olin aikaisemmin antanut itsestäni ympäristööni niin täydellisen vääriä signaaleja. Huolimatta siitä, mitä itse tunsin olevani olin antanut läheisilleni kuvan itsestäni ylimielisenä, turhamaisena, toisia halveksivana pas…iaisena ja se kuva oli aivan yhtä todellinen kuin oma käsitykseni itsestäni, sillä läheiseni uskoivat mitä näkivät ja tunsivat.
Se oli heidän todellisuuttaan. Ei ollut mitään merkitystä sillä, mikä oli mahdollisesti läheisteni motivaatio tilanteessa. Itse lähettämäni signaalit saivat heidät tuntemaan olonsa huonoksi.
Sairaus oli siis juuri oikeassa osoitteessa, kuten asia ilmaistiin. Läheiseni käänsivät ajatukseni tähän suuntaan, mutta asia, joka ensimmäiseksi sai minut ajattelemaan, että fyysinen vammani saattoi palvella minua oli, että kyseenalaiset suosionosoitukset, joita vastakkainen sukupuoli oli viheltänyt ja huutanut perääni kolmetoistavuotiaasta lähtien lakkasivat tyystin. Tunsin olevani enemmän kuin pelkkä sukupuolielin ja pystyin täysin keskittymään asioihin, joita pidin tärkeinä.
Fyysinen vammani ei muuttanut minua ihmisenä mitenkään. Minun saattoi olla vaikeata löytää elämänkumppani, mutta ajattelin, että jos joku rakasti minua aidosti ihmisenä, antoi minulle tilaa kehittyä omilla ehdoillani ja jonka tavoitteet saatoin jakaa, hänelle tuskin fyysinen vammani merkitsi mitään.
Enkä mitään muuta kaivannutkaan kuin aitoa rakkautta.
Fyysinen vammani oli minulle täydellinen rooliasu tässä näytelmässä, jota elämme.
Lue myös:
Esimakua tulevasta
Unelman alku