Löydettyäni koirien vesipatjan netistä puhuin asiasta ystävälleni kysyäkseni minkä värisen ja kokoisen patjan hän haluaa. Puhuttuaan asiasta siippansa kanssa heille tuli asiasta melkein perheriita: ”Sille koiralle ei kyllä mitään enää hankita. Se on täysin hukkaan heitettyä rahaa” isäntä oli kuulemma raivonnut.
Minusta se kuulosti mielettömältä, sillä kyseinen pariskunta pistää silmää räpäyttämättä saman summan rahaa kahvinkeittimeen tai tanssiaispukuun. Ystäväni selitti, että koira on jo vanha, sillä on sitä ja tätä ongelmaa, eikä tila siitä parane.
Muistelin itse kokemiani vesipatjan ihmeitätekeviä vaikutuksia ja ajattelin, että hankkimalla heidän koiralleen vesipatjan voin kerrankin lahjoittaa heille jotakin, jossa on ideaa.
Kun olin saanut kaupan tehtyä ilmoitin innoissani ystävälleni patjan saapumisesta. Seuraavana päivänä ystäväni ilmoitti minulle, että koira on päässyt autuaammille leposijoille.
Tämä oli heidän ratkaisunsa. Selvä se. Minua kuitenkin kiusaa ajatus, että koko episodilla onnistuin vain nopeuttamaan koiran poislähtöä, niinkuin asia hienovaraisesti sanotaan.
Surussaan ystäväni epäröi puhelimessa, oliko hyvä ratkaisu haudata koira puutarhaan, jossa hauta jatkuvasti muistuttaa heitä heidän poismenneestä ”perheenjäsenestään”.
Minun näkökulmastani episodin kipein asia on kuinka pystyn myöhemmin kohtaamaan ystäväni perheen kun muisto tuo mieleeni ajatuksen siitä, että nämä elämänarvot jakavat ihmiset olisivat piikittäneet minut jo 30 vuotta sitten.
Ei ole kuin 70 vuotta siitä, 20 vuotta ennen syntymääni kun kaltaiseni ihmiset koottiin keskitysleirille, lähtevien terminaaliin.
Kuulostaako tämä karkealta? Pitäisikö minun pyytää anteeksi sitä, että minulla on tällaisia ajatuksia?
Yhtä karkealta tuntuu ihmisoikeusjulistusten, juhlapuheiden ja käytännön välinen ristiriita kun lähes päivittäin kuulee uutisia, että jonkin julkisen sairaalan ylläpitoon ei ole rahaa, mutta pankkien pelastamiseksi uhrataan satoja miljoonia. Tämä on päättäjien mukaan yhteisvastuuta, johon meidän kaikkien tulee osallistua, jopa luopumalla ihmisoikeuksistamme.
Ystäväni puhui minulle usein, että koira on heidän perheensä jäsen. Se sitoutui laumaansa.
Ovatko perheenjäsenet arvokkaita vain silloin kun niiden kanssa on hauskaa ja lystikästä? Kun puhutaan perheenjäsenistä koirien piikittämisestä ei ole pitkä matka muiden ei-toivottujen perheenjäsenten eutanasiaan. Pitäisikö sairaat ja vanhukset tappaa kun heidän läsnäolonsa käy epämukavaksi, eivätkä he tuota lisäarvoa?
Tiedämmekö oikeasti mitään siitä, mikä on ihmiskunnalle arvokasta lisäarvoa?
Tiedämmekö oikeasti mitään siitä, mikä on erinäisten kipujen ja kipuilujen taustalla?
Näin joitakin kuukausia sitten dokumentin Sarahista The Real Sleeping Beauty, joka heräsi koomasta 20 vuoden jälkeen ja alkoi puhua.
Lääkäreillä ei ole mitään käsitystä mitä 20 vuoden takana on, jolloin Sarahin ajateltiin olevan pelkkä kasvi. Sarah pystyi havainnoimaan ympäristöään voimatta kuitenkaan reagoida mihinkään. Tulee mieleen, että emme tiedä kasvienkaan elämästä ja tietoisuudesta oikeastaan mitään.
Lääkäreille oli suuri mysteeri miten Sarah oppi puhumaan, vaikka hänen aivoissaan puheen tuottamisen alue oli pahasti vaurioitunut tai poistettu.
Nykyään puhutaan paljon kestävästä kehityksestä:
ihmiskunnan kehitys halutaan ohjata uralle, jossa kehitys ylläpitää elämää ja lisää ihmisten hyvinvointia. Kestävän kehityksen edellytyksenä pidetään koulutusta ja ymmärrystä siitä, miten tämä materialistinen maailma toimii.
Kestävän henkisen kehityksen edellytys on kuitenkin ihmisyys ja inhimillisyys. Suurten egojen pönkittämisen eteen nähty vaiva ei johda kestävään kehitykseen, eikä varsinkaan kestävään henkiseen kehitykseen.
Kestävä henkinen kehitys on kuitenkin ihmiskunnan menestymisen edellytys. Kun ihminen sulkee pois osan omaa ihmisyyttään ja inhimillisyyttään hän sulkee pois mahdollisuutensa kokonaisvaltaiseen henkiseen kasvuun. Ilomme on kuitenkin ihmisyydessä ja henkisessä kasvussa – universumin tietoisuudessa.
Lue myös:
Vesisänky
Video:
Sarah Scantlin: The Real Sleeping Beauty