Herättyäni koomasta minulla oli tunne, että minulle oli tapahtunut jonkinlainen käänteinen ihme. Ihmeet eivät sinänsä mielestäni ole ihmeitä. Ajattelin, että universumi tuskin toimii vastoin omia luonnonlakejaan.
Ihme oli mielessäni yht’äkkinen tapahtuma, jossa asiat loksahtivat kohdalleen ja kun ihmeellä on yleensä positiivinen vaikutus, sairastumiseni oli ihmeen negatiivinen pooli. Mielessäni häilyivät Richard Bachin sanat jotka olin lukenut sairastumistani edeltävinä kuukausina hänen kirjastaan Illuusio.
[blockquote align=”center”]Jokaisessa meissä on piilevä voima, joka saa meidät antamaan periksi terveydelle tai sairaudelle, rikkaudelle tai köyhyydelle, vapaudelle tai orjuudelle.
Me itse hallitsemme näitä voimia, kukaan muu ei tee sitä puolestamme!
Richard Bach[/blockquote]
Ensimmäinen henkilö, jonka halusin heräämiseni jälkeen tavata oli silloinen miesystäväni.
Hänen kanssaan minulla oli ensimmäinen rakkaussuhteeni. Meillä oli hauskaa yhdessä, mutta en tuntenut henkistä yhteyttä hänen kanssaan, enkä uskonut voivani turvata häneen mitä ikinä sitten tapahtuikin. Siitä huolimatta löysin pian itseni hänen sängystään.
Hän oli ihana rakastaja, ja nautin ajasta hänen kanssaan, mutta toisaalta syyttelin itseäni:
”Olenko minä aivan tajuton! Haluan vain miellyttää kaikkia ja asiat vain tapahtuvat minulle aivan kuin en voisi itse vaikuttaa ollenkaan siihen, mihin tieni johtaa.”
Viikkojen kuluessa fyysinen yhteytemme voimistui voimistumistaan, mutta tunsin, että olimme henkisesti eri aaltopituuksilla.
Tämä kävi minulle yhä selvemmäksi ja ajatellessani koulun asettamia haasteita tiesin, että minun piti lopettaa suhteemme..
Eräänä iltana kun ystäväni soitti minulle otin asian puheeksi. Hän oli aivan järkyttynyt: ”Et sinä voi jättää minua! Sinä…” Hän purskahti itkuun. ”sinä olet niin erikoinen tyttö”, hän nyyhkytti. ’Mitä! Pilaileeko hän kanssani?’ ajattelin. ”Sinä olet pitänyt minua pellenäsi!” hän syytti. ’Sanooko hän tuon minulle’ ihmettelin. Hän vakuutteli minulle rakkauttaan ja selitin hänelle, että minun oli ajateltava kokeita, jotka minulla oli edessäni heti vuodenvaihteen jälkeen. Hän rauhoittui ja sovimme, että tapaamme seuraavan kerran kun kokeet ovat ohi.
Kului pari viikkoa ja jalkani veivät minua jälleen hänen asuntoonsa. Hän oli yllättynyt ja mielissään, mutta minä olin raivoissani itselleni. Minusta tuntui, että olin menettänyt täydellisesti itsekontrollini.
Äitini kuolemasta lähtien mikään ei ollut minulle tärkeämpää kuin se, että pystyin itse päättämään, mitä tein. Halusin pitää ohjakset visusti käsissäni. Ja nyt näkymätön voima kuljetti minua kuin pässiä narussa. Olin aivan neuvoton. Olin aivan uudenlaisen haasteen edessä.
Ongelmani ei ollut ystäväni, vaan minä itse.
Sinä iltana kun ensimmäisen kerran menetin tajuntani olin ystäväni luona, tuntien oloni raukeaksi ja äärettömän onnelliseksi. Olin päässyt itseni kanssa jonkinlaiseen sovintoon: ajattelin, että mitä ikinä sitten tapahtuikin se tapahtui parhaaksemme. Toisaalta koin, että elämäni oli umpikujassa.
Maatessani sairaalassa kyselin itseltäni, miksi ystäväni oli muuttunut minulle niin tärkeäksi, vaikka olin halunnut erota hänestä. Hän kävi katsomassa minua päivittäin, mutta hänen vierailunsa kävivät aikaa myöten yhä harvemmiksi. En saanut häneen minkäänlaista todellista kontaktia. Ihmettelin, miksi hän nyt täydellisesti torjui minut, kun hänellä oli todellinen tilaisuus näyttää minulle kuinka paljon hän minua rakasti.
En ole lukenut Richard Bachin kirjaa Illuusio sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran luin. Tätä kirjoitustani varten etsin kirjan käsiini nähdäkseni onko siinä muita ajatuksia, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet ajatteluuni ennen sairastumistani:
[framed_box bgColor=”rgba(246,241,204,1)” textColor=”rgba(44,8,90,1)” rounded=”true” align=”center”]
[icon_font type=”star” color=”#f50f29″] Paras tapa välttää velvollisuuksia on ilmoittaa: ”Minulla on kaikenlaisia velvollisuuksia.”
[icon_font type=”star” color=”#f50f29″] Sinua johdatetaan koko elinaikasi. Johdattajana on sisäinen oppivainen olentosi, leikkisä henkevä olemus, sinun todellinen itsesi.
[icon_font type=”star” color=”#f50f29″] Sinun ainoa velvollisuutesi minään elinaikana on olla uskollinen itseäsi kohtaan. Uskollisuus ketään tai mitään muuta kohtaan ei ole vain mahdotonta, vaan myös väärän messiaan merkki.
[icon_font type=”star” color=”#f50f29″] Sellaista kuin ongelma ei ole olemassakaan ellei sillä ole antaa sinulle lahjaa. Sinä etsit ongelmia, koska tarvitset niiden tarjoamia lahjoja.
[icon_font type=”star” color=”#f50f29″] Sitä, mitä toukka sanoo maailmanlopuksi mestari nimittää perhoseksi.
[/framed_box]
Luettuani seuraavan tarinan tuntui kuin olisin tavannut vanhan ystävän:
[framed_box bgColor=”rgba(246,241,204,1)” textColor=”rgba(44,8,90,1)” rounded=”true” align=”center”]
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Elipä kerran erään kristallinkirkkaan joen pohjalla pienten olentojen yhteisö.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Joen virta kulki verkkaisesti jokaisen olennon ylitse – sekä nuorten että vanhojen, rikkaiden ja köyhien, hyvien ja pahojen: Virta kulki omaa tietään sillä se tunsi vain oman kristallinkirkkaan olomuotonsa.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Jokainen olento takertui omalla tavallaan tiukasti joen pohjaan, oksiin ja kiviin, sillä takertuminen oli heidän tapansa elää ja vastavirtaan olemisen he olivat oppineet syntymästään saakka.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Mutta eräs olento sanoi vihdoin: ’Minä olen kyllästynyt pitämään kiinni. Vaikka en omin silmin näekkään virran kulkua, uskon silti, että se tietää, mihin se on menossa. Minä päästän irti, ja annan sen viedä minut minne se haluaa.
Minä kuolen ikävään, jos aina vain pidän kiinni’.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Toiset olennot nauroivat ja sanoivat:
’Hullu! Sen kuin päästät irti, niin tuo palvomasi virta heittää sinut kumoon ja murskaa sinut kiviin, ja kuolet nopeammin kuin kuolisit ikävystymiseen’.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Mutta tämä yksi ei välittänyt muista, vaan se veti henkeä ja päästi irti. Ja virta heitti sen kumoon ja kiviä vasten.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Ja kuitenkin ajan mittaan, kun tämä olento kieltäytyi tarrautumasta kiinni, virta irroitti sen pohjasta, eikä se enää kolhinut itseään, eikä sen tehnyt kipeää.
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Ja virran alajuoksulla elävät olennot, jotka eivät tunteneet häntä, huudahtivat: ’Katsokaa ihmettä! Kaltaisemme olento, ja kuitenkin hän lentää!
Katsokaa Messiasta, joka on tullut pelastamaan meidät kaikki!’
[icon_font type=”play” color=”#f60f0f”] Ja virran kannattama olento sanoi:
’En minä ole yhtään sen enemmän Messias kuin tekään.
Virta nostaa meidät vapaaksi, kun me vain uskallamme päästää irti. Meidän todellinen työmme on tämä matka, tämä seikkailu’.
[/framed_box]
Viime viikkoina olen kuunnellut Abban kappaletta I’ve been waiting for you.
Välillä olen kaivanut tietokoneeni syövereistä omat valokuvani ja kuunnellut puhdasta rakkautta kuvaavia sointuja valokuviani katsellen.
Ihmettelin, miksi minun pitää katsella omia kuviani. Yleensähän ihmiset katsovat rakkaittensa kuvia tällaista musiikkia kuunnellessaan. Kysymykseni nostaa mieleeni ajatuksen: Ihmiset etsivät puhdasta rakkautta maailmasta, mutta löytääkseen sen heidän on ensin löydettävä se omasta sydämestään.
Sydämeni lauloi minulle itselleni. Ja egoni yhtyi sydämeni lauluun.
Abba: I’ve Been Waiting for You